Outo karva

Plaah, se opas oli sittenkin ihan idiootti. Tai ei ihan idiootti, mutta tavallisen tyhma ja tylsa, niinku suurin osa ihmisista. Mulla on tosi huono ihmistuntemus. Oikeesti. Ja se luuli etta me oltiin treffeilla. Tuli vahan vaivautunut tunnelma kun tajusin etta se luuli niin. Enhan ma nyt tajunnut etta se semmosia tarkoitti. Oon tyhma. Sitten kun tajusin aloin kysella silta tosi intiimeja kysymyksia Vietnamin valtiosta ja sain aika nopeasti kyydin takaisin hotellille. Oon aika ovela. Ja ehdin katsomaan Superbadia. Jippii.

Yolla nain tosi omituisia unia. Ma olin jossain keskiaikaiselta nayttavassa slummissa jossa laskit juopuneet miehet ratsasti vauvaelefanteilla ja oli siella kaikkea muutakin rietasta, mista en edes viitsi kertoa. Ma yovyin likaisella patjalla roskakasassa ja mietin etta nyt oon mennyt liian pitkalle enka enaa voi menna minnekaan. Sitten sinne tuli pieni poika jonka kanssa juttelin. Se kertoi kuolevansa joka vuosi samaan aikaan. Ma ihmettelin etta miten se on mahdollista. Poika sanoi etta se on ihan helppoa, koska ei kukaan jaksa valittaa (pisteet) kovin kauaa. Se poika vahan pelotti mua.

Sitten ma laskin kauniina kesapaivana polkupyorilla pitkin vuoristotieta ylaasteaikaisen parhaan kaverini kanssa. Ma keksin jonkun ihan sairaan hyvan vitsin ja me naurettiin ihan kippurassa ja laskettiin makea hurjaa vauhtia. Kaiffari paasi vitsista yli ja yritti kertoa mulle jotain todella tarkeaa, mutta en pystynyt kuuntelemaan kun mua nauratti niin paljon. Vuoristotie kaantyi syoksylaskuun kohti risteysta vilkkaan moottoritien kanssa ja ma aattelin etta pitais jarruttaa, mutta mua nauratti liikaa, ja sitten aattelin etta taa olis oikeastaan mahtava hetki kuolla koska mulla ei oo koskaan ollut niin hauskaa. Se ajatus meni kuitenkin hukkaan, koska liikenne moottoritiella hidastui ja pysahtyi ja paasin sinne sekaan vammoitta.

Ajoin pyoralla sillalle ja nyt selvisi miksi liikenne pysahtyi. Alhaalla virtasi jaatynyt joki. Joo, se oli jaassa, mutta virtasi silti. Silleen tosi jannasti. Jaan paalla oli kuolleen pojan ruumis. Se oli se sama poika joka oli slummissa. Muille ihmisille se oli vaan kerran tapahtuva kauhea juttu, mutta ma tajusin, etta se ei lopu ikina. Se poika kuolee koko ajan. Uudestaan ja uudestaan. Ma menin pojan ruumiin luo ja kurotin kattani koskettaakseni sen kasvoja. Sitten poika avasi silmansa ja katsoi muhun. Ma saikahdin niin paljon etta herasin ahkaisten kasi ilmaa kohti sojottaen ja mietin, etta ei kukaan heraa talla tavalla oikeesti. Lisaksi mun vatsaan sattui, koska olin ilmeisesti nauranut unissani aika paljon. Mikakohan se vitsi oli. Vahanko mua ottaa paahan etten muista sita. Se oli tosi hyva.

Hereilla ei ole tapahtunut mitaan kovin erikoista. Tulin bussilla Dalatiin. Oli taas aika hurja kyyti. Pahinta oli loppumatkasta kun oli jo tullut pimeaa ja satoi ja ajettiin ihan liian lujaa mutkaisilla vuoristoteilla. Mutta oon hengissa vielakin. Jee. Ja bussissa jollakin pojalla oli niskassa luomi, josta lahti tosi pitka musta ja paksu karva ja ma mietin koko matkan, etta miksi se ei vaan leikkaa sita karvaa pois.